Blogiani on luettu. Olen saanut palautetta ja uutta tietoa. Suurkiitos. Lisäkään ei ole pahitteeksi, sillä muistelmiani varten tätä palstaa pidän. Muistelmateoksella, työnimeltään Puoli vuosisataa henkipattona, valotan millaista on toimia Suomessa taitelijana ja freelance-toimittajana. Ei se herkkua ole eikä kannattavaa, mutta mielenkiintoista.

Tunnuslauseekseni on muodostunut: on kunniakkaampaa olla kuolemaan tuomittu kuin nuolemaan kuohittu.

Palautteesta päätellen on pidetty arvokkaana, että joku rohkenee - henkensä uhallakin - kertomaan taidehallinnon ja -yhteisön äärilaitaan politisoituneesta, mielivaltaisesta meiningistä. Sen on uskottu olevan jo menneisyyttä, niin kuin DDR. Mitä vielä. Se on kestänyt yli sukupolven, ja yhä sitä verovaroilla pidetään yllä. Suomalainen järjestely valtion tukineen, suosikkeineen, valtion taiteilijoineen, vertaisarviointeineen, mulle-sulle-mulle-jakoineen ja muine kieroutumineen on räikeästi EY:n periaatteiden vastainen.

Valmiiksi taitettu muistelmateokseni meni muuten uusiksi, kun alkoi tulla niin paljon uutta faktaa etenkin Mukka-jutussa. Suuri oli kusetus. - Kiitos vielä kerran.

Kun kansa näyttää tietävän, pyytäisin vinkkiä perheeni ja pienten poikieni julkisena ammattikiusaajana yli 20 vuoden ajan urakoineesta toimittaja-kirjailija-dramaturgi Ilkka Kylävaarasta. Missä hän luuraa? Hän on pitkään ollut kuin kusi sukassa, vaikka hänen lärvinsä koristi vuosikaudet paria kolmea akkojen aviisia viikoittain. Elbaileeko hän miljooniensa turvin todella Monte Carlossa, niin kuin minulle on väitetty. Kollegansa eivät asiasta hiisku saati kirjoittele. Hämärää. Onko saalis yhä jakamatta?

"Miksi suhtaudutte Matti Albert Pitkäseen kielteisesti, olihan hän sentään akateemikko ja Te pelkkä Risto Lounema vain? Kun poika yrittää epätoivoisesti puolustaa isäänsä, Te mollaatte häntä. Muistakaa, että he ovat Teidän yläpuolellanne."

Näin kirjoittaa tuohtunut rouva Sibeliuspuiston laidalta. Hän kertoo, että kouluaikoina herrapoika oli lutuinen käkkäräpää, mutta muuttui sitten oudoksi. Jotakin on pitänyt tapahtua.

Opetusministeriön virkaherrojen ja valokuvausalan häärääjien säätiöhanke valokuvamuseon perustamiseksi 1969 karahti kiville heti, kun se oli työnnetty vesille. Kävi kuin Schettinolle. Mutta meillähän ei herrojen havereille ilkuta. Ruoska alkoi viuhua.

Mainosvalokuvaaja Pitkänen tunnettiin vallasta humaltuvana intrigoinnin mestarina. Hän sopi kuin nyrkki silmään ministeriön ja säätiön asiantuntijaksi, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista hankkeeseen liittyvää tietämystä. Hän sai vapaat kädet; diktaattori oli keskuudessamme. Erimielisten syrjäyttäminen, boikotointi, korvasi puuttuvat tiedot ja taidot.

Esimerkkinä olkoon säätiön oikeusministeriölle esittämä vaatimus mitätöidä jo rekisteriin merkitty museoyhdistys. Niin pitkälle valtiovalta ei sentään voinut mennä, ja vaatimus hylättiin. Sitä vastoin on edelleen voimassa päälleni langetettu valtionkirous. Suomen valtion manaus kestää aikaa kuin paavin pannabulla. Se on ollut voimassa kohta puoli vuosisataa.

Vääryydellä hiekalle rakennettu museo jää kohta vaille viimeistäkin puolesta puhujaa. Akateemikko hylkäsi sen. Hänen tekosiaan puolusteleva poikansa on rähmällään mutapaljussa. Turha Teidän on, arvoisa Rouva, valitella, että poika-Pitkäsellä vain silmämunat enää valkeina vilkkuvat. Itse hän repi minut painimaan. Ei taida juniori älytä, että siinä ryvettyy pappakin, vaikkei ole edes paljussa. Jatketaan, kun hän kerran haluaa. Korkeaa ikäänikin saa ivata. On kuitenkin syytä varautua siihen, että vielä kymmenen vuotta heitän ristivyöstä. Niin että, hankipa lisää mutaa, poika.

Poissa pelistä on myös fanaattisin akateemikon "Saddamin vääpeleistä" tämän äskettäin potkaistua tyhjää. Tästä taiteilijaprofessorista minulla on kosolti raportoitavaa, kuten esimerkiksi hänen käytöksensä johdosta nimittäjälle eli presidentille tehdyistä kanteluista. Niistä tulevassa blogissani numero 14.

Tunsin hänet 1950-luvulla sinisen bussin takasillalta matkustaessamme erään kolmannen kanssa kukin omiin lukioihimme. Pullistelija kuulutti, että opiskelu on turhaa paskaa. Hän heitti leikin sikseen. Minua hän nimitti aina kohteliaasti luonnontieteiden ylioppilaaksi ja muisti aamuisinkin toivottaa hyvää yötä.

Pyrkiessäni lehtikuvaajien yhdistyksen jäseneksi, lausui suuruus puheenjohtajan ominaisuudessa, ettei täällä tarvita ylioppilaita (kirje). Voi sanoa, että mitäpä tuosta. Mutta esimerkiksi valtion apurahasysteemi toimii niin, että jonkin yhteisön on ehdotettava tai puollettava anomusta. Se on pakkojärjestäytymistä, mutta hallitsemisen kannalta tehokasta.

Tarkistin muistelmistani mitä olen SS-miehestä kirjoittanut. Tässä alkupaloiksi muutamia esimerkkejä. Melko tasan 50 vuotta sitten hän tunki väkisin ja pääsikin ideoimalleni Viikkosanomien juttumatkalle Photokina -messuille kuvaajaksi. Alunperin oli sovittu, että hoidan sekä tekstin että kuvat. Kyllä siitä reportaasi saatiin, kun kaiken nähnyt toimitussihteeri Kerttu Saarela ja minä kirjoittajana joustimme.

Kun legendaksi muodostunutta uutiskuvalehteä Viikkosanomia kuopattiin 1975 ja sen jäähyväisnumeroa 51-52 suunniteltiin, taisteltiin kunniasta päästä mukaan. Juha Watt, siis Vainio, pakinoi, että viime aikoina on ollut hupaisaa panna merkille, kuinka kaikki palstapellet ovat paukutelleet toimituksen ovea ja tyrkyttäneet tuotteitaan Viikkoon.

Omamestari teki parhaansa, jottei muuatta ylioppilasta näkyisi joukossa. Miten kävikään?

Erästä jutun pätkää kuvitti päsmärin viisi pientä turistikuvaa Porto Bellosta Italiasta. Siihen tärvääntyi sivu. Minulta oli myös viisi kuvaa kirjoittamani kolmen sivun jutun kuvituksena, jossa otsikko: "Suomen arvokkain mökki - Jerisjärven aarre".

Ei mennyt montakaan vuotta, kun Muonion jäbikät ryypätessään polttivat rakennushistoriallisesti ainutlaatuisen Hurulanniemen savupirtin. Se oli laavun ja talon välimuoto. Jos haluaa sellaisen eldstugan nähdä, on käytävä Skansenilla Tukholmassa. Porto Belloon on pidempi matka.

Ja olihan numerossa lehden nimikkokuvaajan, Caj Bremerin luontoa neljällä sivulla. Ei ollut aihepiiri sen pollen kauraa. Toisen presidentti nimitti myöhemmin taiteilijaprofessoriksi, toisen akateemikoksi. Jotta lievästi lukutaitoiset olisivat suostunee kantamaan korkeimpia akateemisia arvonimiä, piti heille antaa kylkiäisiksi repulliset riihikuivaa.

Minun statukseni oli jo tuolloin epähenkilö. Sellaisella on henkiriepu, vaan ei kukkaroa eikä tulevaisuutta.

Härremannen i fråga pääsi jo varhain suuren idolinsa Pitkäsen ylivääpeliksi, adjutantiksi. Meriittinä oli sokea ihailu ja aggressiivisuus.

Käsityksen kiivaudestaan saa tapahtumasta Helsingin Mikonkadulla. Hän oli toimittajan kanssa lähdössä Taunuksellaan kuvatoimiston edestä liikenteeseen, kun vastaan tuli auto kiellettyyn suuntaan. Oli pakko väistää. Tapansa mukaan kuumakalle poltti päreensä, meni ja repi hölmistyneen maalaiskuskin ulos, ja mätti tätä nyrkillä naamariin. Yksityiskohdat löytyvät rosiksen arkistosta.

Lahden raastuvan asiakirjoissa taas on nippu Lahti-kuvateoksen taiteellisuudesta syntyneen riidan asiapapereita. Onhan näitä. Tällaisia tappelupukareita taidehallinto ja presidentti suosivat; selvää professoriainesta. He hoitavat alan sisäisen järjestyksen. Vielä tehokkaampaa, jos pajavasara olisi kiinni Wladimir Klitschko -tyyppisessä raamissa, 198 cm/110 kg. Hänestähän muuten saisi hyvän kulttuuriministerin, tulisi aina laakista selvää eikä tarvittaisi pikkunilkkejä pehertämään. Nyt uroon puutteessa toimeen on saanut tarttua Kittilän haiseva käiväräkin kirves kourassaan. Siitä omakohtaista muutaman blogin jälkeen.

Lähin sellainen, ja mallikkaasti toimiva, Fotografiska, löytyy Tukholmasta. Kun punaisilta laivoilta kävelee keskustaan, on museo matkan varrella. Moni suomalainen osaa jo poiketa sinne, ja viivähtää pidempään kuin aikoi. Suosittelen. Nokassani on kutka, että lähiaikoina sinne kotiutuu pysyvästi edustava annos suomalaista valokuvaa. Sinne siis sitä katsomaan, täällä kun ei näytetä!

Hän oli ja on Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Julkaisu, jossa hän ihailee valokuvauksen mestareina Marxia, Leniniä ja Engelsiä on virallinen Valokuvauksen vuosikirja 1973.

Näin on päässyt käymään. Olen kirjoittanut tapauksesta verekseltään lehteen. Kiero keino valtiolta saattaa epähenkilö tällä konstilla kavalluksesta poseen. Samaan aikaan samaa yritettiin erään oopperalaulajankin kohdalla. Selostan asiaa tuonnempana.

Jotkut ovat, mutta heidän kohdallaan käynnit ja kännit ovat jääneet yhteen, eivätkä tiedostusvälineet ole niistä raportoineet. Kun Rovaniemellä minulle aikoinaan tästä seikasta urputettiin, kysyin sitä isänniltäni. He vastasivat, että arvostavat kansainvälisesti huomattua kuvaustani, ja että alkoholisoituneita taiteilijoita heillä on omastakin takaa.

Myöhemmin blogissa 10. kerron Lapin ensimmäisen taitelijaprofessorin sankaritarinan. Lappiin piti saada kehitysaluepolitiikan nimissä ns. ansioitunut taiteenharjoittaja. Alun perin puhuttiin Elsa Montell-Saaniosta. Mutta nimitetyksi tulikin miehensä, valokuvaaja Matti Saanio. Seurasi huutoa ja draamaa.

Muurmanskiin liittyy seuraava Lippos-seikkailu. Kaksinkertainen pääministeri ja pitkäaikainen maaherra Martti Miettunen järjesti suhteillaan puolisonsa Hennan suosikki-Matille kuvausmatkan Kuolanniemimaan ytimeen. Tämä töpeksi niin lahjakkaasti, ettei reissusta siunautunut ensimmäistäkään kuvaa.

Muurmansk näyttää olevan ongelmallinen paikka, varsinkin jos sinne menee hillumaan. Sen on saanut tuta tiedostusvälineissä sulkia hattuunsa kerännyt kasvottomien rahapiirien mekkalajengi, Greenpeace. Muurmanskissa pääsee televisioon, minäkin useita kertoja. Aktivisteja näytetään vielä useammin. Erona on se, että he ovat häkissä kuin riettaeläimet, meikä sohvalla tulppaanit sylissä, viehko tulkki kainalossa.

Arvatkaapa muuten mitä taitelijaprofessorin kuvateosta on paikattu minun kuvillani! Palkitsen ensimmäisen oikean vastauksen. Sähköpostia siis.

Vällyn alla hepo jo hirnuu. Ravit kutsuu. Tuu Siekii!

Sivun alkuun