Päättivät hölmöläiset lyödä viisaat päänsä yhteen ja tehdä jotakin suurta. Suurta olisi valokuvamuseo.

Aikansa ähellettyään he saivat pystyyn talontapaisen. Mutta siinä oli yksi vika: sisällä oli pilkkosen pimeää. Löivät taas päänsä yhteen ja päättivät kantaa valoa sisään säkeillä. Hiki tuli, vaan ei valoa.

Sattui siihen muuan Risto. Hän ehdotti, että tehkää seinään aukko, niin saatte valoa. Hölmöläiset suuttuivat. Vihaisina he karjuivat: painu helvettiin, ei me niin tyhmiä olla, että ehjän talon rikkoisimme. Kyllä me tiedämme mitä teemme.

Ja siellä ovat edelleen he, hölmöläiset, pimeässä mörskässään. Loveen langenneina vertaisolennot hokevat: me teimme sen, valokuvataiteen museon, camera obscuran.

Tämä on satu Suomen valokuvataiteen museon perustamisesta 1969, paitsi että satu onkin tosi kuvaus älyttömästä valtion hankkeesta, johon yhä syydetään veronmaksajien varoja - on jo viskattu kymmeniä miljoonia euroja.

Viittasin tähän edellisessä blogissani. Siihen minut pakotti museosäätiön puuhamiehen, akateemikko Matti A. Pitkäsen eläkeläispoika Tommi. Nyt hän on karistanut kotimaan pölyt nappaskengistään. Hän on myynyt perintölukaalinsa Töölössä ja siirtynyt Tallinnaan majatalon siipeen saunatontuksi.

Herrapoika ampuu nettipuskasta. Koska se on hänelle terapiaa, on kohtuullista, että hän laittaa blogiin nimensä ja kuvansa. Johan naisfanien laumakin sitä vaatii.

Myös poika-akateemikon saavutukset kiinnostavat. Mihin nojaa kritiikki? Kainostella ei tarvitse, saivathan taitelija-apurahan kaunottaret Virpi Miettinen ja Tuula Mukkakin vain levittämällä tyhjän reppunsa. Ettei vain kävisi niin kuin epäilen: puoli vuosisataa herrapojan elämästä on tärvääntynyt nurkkiin ruikkiessa.

Kirjoitelmiensa perusteella uskon kuitenkin, että hänen eläkkeensä on myönnetty painavin perustein. En silti kadehdi, vaikka minulla ei ole ollutkaan varaa hörhöillä edes kouluaikaan, saati nyt 74-vuotiaana. Teen edelleen kuvitettuja juttuja siihenkin aikakauslehteen, johon olen tehnyt niitä jo 50 vuotta täyteen.

Kukahan se mahtoi syyttää yhteistyökyvyttömäksi? Voihan sen niinkin nähdä, että jos diktaattorin kanssa ei ole samaa mieltä, on kyvytön. Asiakirjoihin on merkitty tällainenkin säätiön puuhamiehen, Mikko Karjanojan tunnustus:

"Neuvottelukunnan taustalla on kyllä se ristiriita, joka kyllä pidettiin piilossa. Ei sitä koskaan tuotu esille, mitä mä sanoin, mikä oli kaiken riidan alku ja syy, niin tää Louneman ja Lepon moittiminen yhteistyökyvyttömiksi tyypeiksi. Niin mää olen sitä pitänyt sellaisena, että mä sen joskus kerron, ennen kuin kuolen. Nythän mä sen sit kerroin."

Valtion järjestellessä 1960-luvulla taidehallintoa apinoitiin malli DDR:stä. Ohjelmaan kuului apurahojen lisäksi valokuvamuseon perustaminen. Toveri Ulbrichtin mukaan siihen tarvittiin kulttuurisäätiö.

Byrokraattista ja salakähmäistä säätiöhanketta epäili alusta lähtien demokraattinen museoyhdistys. Jotta hanke ja koko ala olisi saatu kahmittua valtiovallan valvontaan, otettiin ministeriön asiantuntijaksi mainosvalokuvaaja Matti A. Pitkänen, tunnettu järjestöhai. Painoarvonsa nostamiseksi hänelle puuhattiin professorin arvonimeä. Mutta sitä ei myönnetty; ansiot eivät riittäneet.

Säätiön museohanke sai jo alusta alkaen surkuhupaisia piirteitä. Jos selostaisin älynvälähdyksiä, ei minua uskottaisi. Mutta onneksi on yliopistollinen tutkimus. Se on Tiina Lehtisen lisensiaatintyö Jyväskylän yliopiston Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksessa 2004.

Olen joutunut seuraamaan museosekoilua läheltä. Selvityksessäkin minuun viitataan yli 30 kertaa. Vieläkin enemmän viittauksia olisi varmasti yhdistyksen Markus Leppoon, mutta valittavasti hän ehti kuolla. Leppo nimittäin oli ehdottomasti paras - ja ainoa - valokuvan historian tuntija Suomessa. Hänellä oli myös suhteet ulkomaisiin valokuvamuseoihin ja tutkijoihin.

Leppoa sen enempää kuin minuakaan ei haluttu kuulla museota puuhattaessa. Pois sulkemisen hoiti Pitkänen, jolle ministeriö oli antanut diktaattorin valtuudet. Käytetyt keinot olivat brutaaleja. Yksi niistä oli minulle langetettu elinikäinen boikotti, epähenkilöksi julistaminen. Se on yhä voimassa.

Valtiohan ei laittomasti menetellyt, kälmisti kylläkin. Se vain ulkoisti päätäntävaltaansa ja vastuunsa ulkoparlamentaariselle mopojengille.

Kiitokseksi palveluistaan Pitkäsestä tehtiin akateemikko 1982. Professoriksi ansiot eivät riittäneet, akateemikoksi kyllä. Hän oli valtansa kukkuloilla, istui monella pallilla ja oli usean yhdistyksen napamies, hän kanavoi suvereenisti valtion rahaa ja päätti taivasosuuksista.

Meno oli hektistä. Pitkäsenkin mitta täyttyi. Hän koki valaistuksen. Hän hylkäsi entisen siviilielämänsä, vaihtoi freesiin kumppaniin, lennätti apurahoja kärkkyneet perskärpäsensä hevon hännän alle ja irtisanoutui säätiön museosta. Hän pettyi totaalisesti mulqvisteihin, halvaantui ja kuoli 66-vuotiaana.

Jos minä tästä kertoisin, kärsisin uskottavuusvajeesta. Mutta onneksi on taas mustaa valkoisella; on Pitkäsen haastattelu Aamulehdessä 1983. Liitän sen oheen.

Tuntojani hivelee erityisesti kohta: "Tunnen tämän yli kymmenen vuoden jakson olleen hukkaan heitettyä aikaa! Koko valokuvaajaurani ajalta muistuu mieleeni monia mieluisiakin asioita, mutta voin kyllä sanoa, että valokuvamuseo on ollut minun elämäni suurin pettymys!"

Kannattaa huomata, ettei Pitkänen fiaskosta sivullista Ristoa syytä. Ja miksi syyttäisi, koska hän se sössimisestä varoitti jo alkumetreillä. Kesti 13 vuotta, ennen kuin karu totuus valkeni puuhamiehelle.

Opetusministeriön puukkohippasille ryhtyneiden nimet löytyvät Lehtisen työn sivuilta. Minä lupaan täsmähoitoa muistelmissani, joihin olen koonnut kaikkein hulluimmat hommat, nekin, jotka Lehtinen on armeliaasti sivuuttanut.

Älyttömyyden huippua lähentelee raporttiin yltänyt tapaus. Museon julkaiseman Valokuvauksen vuosikirjan 1973 teemana oli valokuvan realismi. Mestareina esiteltiin Marx, Engels ja Lenin. Heidän taideskelunsa realisoitui kymmenille miljoonille joukkohaudoissa.

Kenellä säätiössä mahtoi olla noin raikas taidenäkemys? Ettei vain olisi ollut erään everstin herrapojalla. Oli. Elokuvakriitikkonakin toiminut poika olisi Uuno armeijan leivissä -pätkän ohella voinut katsoa Andrzei Wajdan Katyn-mestariohjauksen.

Jos hänen ihailemiensa kansantaitelijoiden työn jatkaja Stalin olisi päässyt toteuttamaan Suomessa samanlaisen upseerien joukkoteloituksen kuin Wajdan Puolassa, olisi vuosikirjan toimittajakin jäänyt siittiönä roikkumaan everstin kelleistä.

Mutta ainahan on bolsevikeilla toivoa. Tälläkin hetkellä meillä on valokuvan osalla bolsujen värisuora: Arhinmäki-Sirnö-Heikka.

Säätiöläiset torasivat kaikesta, erottivat museon johtajan, ottivat takaisin ja erottivat toistamiseen. Riitaa riitti ja uutta generoitiin. Verorahaa he jakoivat periaatteella mulle-sulle-mulle, mulle-sulle-mulle.

Opetusministeriössä hykerreltiin. Säätiön virallinen valvoja, pulpettikirjuri Munapirtistä från Pyttis yllytti: tapelkaa pojat, saatte tupakkia. Ja pojat tappelivat. Se oli jatkuvaa aivotärähdystä.

Me kyvyttömät ja pannaan julistetut, Leppo ja minä, emme jääneet kikkeleitä puristelemaan. Me teimme valokuvataidetta ja veimme sitä omalla kustannuksellamme näytille yli rajojen. Noudatimme virallista Paasikiven-Kekkosen linjaa.

Uuden Suomen uutinen maaliskuussa 1971 kertoo, että Leppo lähti suurnäyttelynsä kanssa Uumajaan. Itse olin ollut toista vuotta aikaisemmin Luulajassa Arctica-näyttelyni kanssa. Nyt suuntasin Poro-näyttely mukanani Muurmanskiin. Tapauksesta kirjoitti Lapin Kansa huhtikuussa 1971:

"Helsinkiläisen valokuvataiteilijan Risto Louneman poronhoitoa kuvaava näyttely sai Muurmanskin taidemuseossa täydellisen menestyksen. Hänet huomioitiin paikallisessa televisiossa useaan kertaan. Myös paikallinen radio ja lehdistö oli kiinnostunut Louneman näyttelystä.

Taiteilija Louneman näyttely ihastutti muurmanskilaiset niin, [...]"

Seuraava kutsunäyttelyni ehdin pitää kahden vuoden päästä. Siitä on virallinen dokumentti ohessa. Se kuuluu:

"Muurmannin aluemuseon edustajien neuvoston toimeenpaneva komitea Muurmanskissa 4.4.1973.

Herra Risto Lounema

Muurmanskin museossa järjestettiin 31.3. - 4.4.1973 Teidän väridiakuvanäyttelynne. Näyttely onnistui erinomaisesti ja kävijöitä oli 2 500. Näyttelyä selostettiin lehdissä, radiossa ja televisiossa.

Näyttely kertoi Muurmanskin asukkaille Suomen luonnon kauneudesta ja eläinmaailmasta sekä meille ystävällisen maan ihmisistä. Lisäksi meillä oli mahdollisuus nähdä Teidän värivalokuvaustaidettanne ja Teidän valtavia saavutuksianne tällä alueella.

Emme tapaa ensimmäistä kertaa, aiemmin näimme valokuvanäyttelyn sarjassa Poronhoito. Nyt näimme kuvia Teidän maastanne. Ilmaisemme Teille syvän kiitollisuutemme mahdollisuudesta tutustua Teihin ja valokuvaustaiteeseenne. On aina ilo tavata Teidät.
Olemme varmoja, että tällaiset yhteydet antavat mahdollisuuden laajentaa Neuvostoliiton ja Suomen kulttuurisiteitä ja lujittavat maittemme välistä ystävyyttä.
Vilpittömästi Teidän Pavlova Museon johtaja"

Edellä on pari näytettä siitä kuinka Neukkulassa suhtauduttiin taiteellisen työni hedelmiin. Tarvittaessa ladon pöytään lisää dokumentteja, vaikkapa Polarnaja Pravdan tai Arctic Starin. Tasapuolisuuden nimissä: on niitä Amerikoistakin ja Euroopasta.

Nyt ehdotus tasavallan taideskelubolsuille, ehdotus, josta ette voi kieltäytyä. Taideasioihin kajoaminen olkoon sallittua vain niille, joilla on esittää todellisten auktoriteettien kirjallinen lausunto tuotannostaan. Sen tulee selvästi ylittää tässä tarjoilemani.

On eri asia ryömiä jonkun edessä kuin piesty rakkikoira, ja eri asia olla tasavertainen ja saada tekemisistään asiantuntijoilta asiallinen arvio.

Rypekäät ravassanne. - Hepo senkun hirnuu.

Sivun alkuun