"Ääriaktivistien viides kolonna", näin nimittää tunnettu demaripoliitikko, kirjailija Lasse Lehtinen takavuosina näkyvästi ja kuuluvasti hillunutta kulttuuri- ja luontoväkeä. Härski porukka koostui luonnonsuojelijoista, luonnonkuvaajista ja elämänsuojelijoista, aisalla istujista.

"He ovat ylentäneet itsensä etujoukoksi, joka on ottanut haltuunsa totuuden, moraalisen oikeuden ja keinot. He ovat toinen toisensa valtuuttamia, eivät sen enempää", tiivistää kirjailija Heikki Turunen kirjassaan Nokikkain – Hannu Hautalan elämä, Otava 2007.

Lehtisen kova väite viidennestä kolonnasta on kirjan sivulla 63. Se ei hätkäytä tuon ajan eläneitä, sillä silloin kaikki oli värillistä, ja väri oli punainen. Nokikkain–kirjassa sivulla 54 on toteamus: "1960- ja -70-luvuilla elettiin poliittisia aikoja, ja tietty demarivetoisuus jatkuu…"

Turunen on kälmien maailmassa poikkeuksellisen rehellinen raportoija. Elämäkertakirjoissahan on se ongelma, että niissä pyritään luomaan myyttiä, vaikka kohde olisi vasta oppivelvollisuutensa täyttänyt, ei kummempaa. Nokikkain–kirja ei saa tehtyä Hautalasta altruistia, vaikka yritys on tapissa. Kirjailija pelastaa uskottavuutensa muutamilla ulkopuolisten lausunnoilla. Mukaan on päässyt muun muassa tunnetun lehtikuvaajan Kalle Kultalan arvio Hautalasta, muistelusten keskipisteestä; "olet Lehtikuvaajien syöpäsolu, oman edun tavoittelija." Ja on siellä luontoguru Pentti Linkolankin tuomio: "…olet kyyninen, kammottava luonnon rahastaja."

Miksi Risto Lounema on otettu Hannu Hautalan elämäkertakirjaan, vaikkei hän ole luonnonkuvaajien jäsen, ei hengaile haaskoilla eikä milloinkaan ole edes tavannut Hautalaa; saati että olisi lapioinut veronmaksajien rahoja laariinsa? Hän on nollalinjan kuluttaja, joka ehkä palkitaan tuonpuoleisessa.

Mistä rehabilointi peräti seitsemällä sivulla? Rinnalla ovat mopen osalle jääneet Aristoteles, Beethoven, Chaplin, Diana, Elisabeth II ja Gallen-Kallela ym, jotka kaikesta päätellen ovat Hautalan salongin vakiovieraita. Louneman kohdalla tarkoitus on ilmiselvästi ollut tuoda esiin miten surkeasti käy, kun ei alistu vallan anastaneen kaaderin mielivaltaan, ja esittää mielipiteitä, joita ei pitäisi esittää. Jonkinasteinen työtapaturma on kuitenkin päässyt käymään, sillä Lounema esiintyy sivuilla kuin rauhanenkeli Gabriel. Muiden sanominen ja toiminta on 96-prosenttisesti sisällissotapäiväkirjaa.

Turusen kohdalla pätee edelleen vanha kytkös: luonnonkuvausta perustellaan jalona ja sankarillisena toimintana, luonnonsuojeluna. Luulisi, että falskin väitteen tunnistaisi jo vannoutuneinkin fani, niin paljon filunkia on tullut esiin. Siitä riittää vielä selvitettävää Turusellekin.

Kirjassa Lounema kategorisoidaan omillaan toimeentulevaksi, kaupalliseksi toimijaksi, jota ei ole saatu kengitettyä ja jota ei oikeastaan pitäisi olla olemassakaan. On hyvä katsoa taakse: mitä Risto on jälkeensä jättänyt? Siitä saa välähdyksen hänen kotisivuiltaan www.lounema.fi.

Sieltä on luettavissa luonnonsuojelun puolelta, että hän on julkaissut ensimmäisen lehtikuvansa Jyväskylän Sanomissa lokakuussa 1954. Kuva on myös Louneman kirjan Suomen luonnon ihmeitä esipuheen yhteydessä (Yhtyneet Kuvalehdet, 2001). Se esittää käärmekuusta. Tekstissä 15-vuotias kuvaaja vaatii tällaisen harvinaisen puun erikoismuodon säästämistä. Suojepuheenvuoro on myös samassa lehdessä pari viikkoa myöhemmin hänen julkaisemansa arvio Niilo Söyringin Luonnonsuojelun käsikirjasta (Otava 1954).

Louneman avauksista on pika puolin vierähtänyt 70 vuotta. Siitä lähtien hän on tarjonnut aikakauslehtiä lukeville suomalaisille satoja luontoa ja ympäristöä sekä sitä kautta elämää suojelevia artikkeleita. Jottei tässä nostettaisi vain hänen häntäänsä, on lopussa otos tunnustetuista suojelijoista, joita Lounema on käynyt tapaamassa ja tehnyt jutun - yleensä laajan - kuvituksineen.

Henkilöt ovat syntymäjärjestyksessä, vanhimmat ensin alkaen Yrjö Kokosta, s.1903. Risto on haastatellut häntä myös tv-elokuvaansa Joutsen – Kalevalan linnun pelastus (MTV-1, 1975).