Kädet olivat kohmeessa ja vilu tunki puseroon, kun Risto oli Karhun ja kahden rouvan kanssa hyisenä pakkasaamuna Morgamojan latvoilla jahtaamassa saivareita. Vaskoolin pohjalle jäi kuitenkin vain muutamia, lisäksi vaivoin erottuvia hengettömiä. Helsingin yliopiston geologian laitoksen Sartorius-vaaka todensi saaliiksi 0,635 grammaa Lemmenjoen upamalmia, taatusti puhdasta luomukultaa.

Karhu on Björn Weckström, lapinkullan mestariseppä ja sen merkittävin tunnetuksi tekijä, myöhemmin professorin arvonimen saanut Kruunu-Korun pääsuunnittelija. Kertoja on muuan Risto, reissun johtaja ja valokuvaaja. Petronelloina toimivat Riston nuorikko ja sattumanoikusta porukkaan liittynyt, juuri Malesiasta palannut seikkailumielinen elintasoeläkeläisrouva.

Satumainen viikon tutkimusmatka tehtiin loistavimman ruskan aikaan syyskuun alussa 1968; ei vuonna 1959, vaikka Karhu niin Kubrik-kantisissa muistelmissaan väittääkin. Muitakin asioita hän muistaa Riston kuvauspäiväkirjoista poiketen.

Jo tuolloin hippukullan mestari Karhu oli tehnyt nimeä ja tiliä oivalluksellaan. Oli perusteita toivoa ja uskoa, että lisää olisi tulossa. Näin oli haistanut bisnesnenällään Kruunu-Korun perustaja-omistaja Pekka Anttila ja puolisonsa. Heidän toimeksiannostaan Risto oli parin vuoden aikana kuvannut Karhun pienoisveistoksia Etelä-Suomen luonnossa. Kun dollarimarkkinoille pääsy alkoi todenteolla syyhyttää, kävi selväksi, että yrityksen imagoon tulisi uskottavuuden vuoksi saada Lapin leimaa, kultamaiden kutsua. Firman nimi muutettiinkin Lapponia Jewelryksi. Riston ehdotuksesta alkoi Lemmenjoen kuvausreissun suunnittelu.

Karhu muistelee kirjassaan: "Ehdostus kuulosti kiinnostavalta, joten vastasin lähteväni mieluusti mukaan." Tosiasiassa Anttila ja Risto saivat hartiavoimin puhua taiteilijaa suosiolliseksi. Lopulta tämä taipui, kun ymmärsi, että hanke hyödyttäisi ennen muita juuri häntä.

Syyskuun toisen päivän iltana neljä pelotonta rantautui Jomppasen Petronella-veneestä Lemmenjoen Kultasatamaan. Laiturille kasaantui hirveä läjä evästä ja kampetta. Ristoa pelotti, sillä pimeys koittaisi tuota pikaa, eikä "terminaalin" lattia ketään kiehtonut. Ja heti alussa olisi loputtoman pitkä, voimia kysyvä Hengenahdistuksenmäki. Joukon kyky kantaa omat tavaransa oli kovin rajallinen. Ja matkaa olisi sentään reilut viisi kilometriä.

Ja niinhän siinä kävi, että vanharouva jäi heti muista ja hyytyi taakkoineen polun varteen. Hän kyllä vakuutti tulevansa tavaroineen perässämme; "menkää te muut edellä".

Mutta ei Risto voinut jättää ensikertalaista ilman karttaa ja kompassia erämaan pimeyteen heitteille. Hän joutui viemään ensin oman taakkansa parin sadan metrin päähän ja hakemaan sitten rouvan kantamukset. Näin edettiin kohti Morgamin kultalaa, eräkämppää. Sinne tullessa oli yö jo pitkällä. Onneksi paikalla ei ollut muita. Iltatee, voileipä ja laverille.

Seurueemme oli täydentynyt uudella jäsenellä. Kun seuraavana päivänä lähdimme kuvausreissulle, jäi maailmanmatkaaja kämpälle. Palatessamme hän yllätti; tarjosi kaikille keittämäänsä hirssipuuroa, jota saimme vielä toisenakin päivänä.

Risto lupaa muistelmissaan tarkemman raportin tästä keikasta, joka edisti Karhun imagon kiillottamista korusuunnittelun kansainväliseksi nimeksi. Hauskoja samankaltaisia sattumuksia poikien uralla on useita. Kumpikin on pitänyt näyttelyn Galleria Pinxissä, Karhu 1965, Risto 1967, mutta vain jälkimmäinen on saanut näyttelystään valtionpalkinnon. Kummankin töitä on ollut esillä Lontoossa Victoria and Albert Museumissa.

Linkki kansainvälisesti tunnettuun korumoguliin H. Sterniin on heikompi. Karhu oli aikoinaan saanut kutsun mogulin järjestämään korutaidekilpailuun Rio de Janeirossa. Hän oli voittoisa.

Risto on käynyt tutustumassa Rion pohjoispuolella Minas Geraisiin, kaivosten vuoristoon. Ouro Preto -nimisen kaupungin läpi virtaavasta joesta on huuhdottu käsittämätön määrä Lemmenjoen tyyppistä upakultaa. Hippujen pinnalla on ollut mangaanioksidikerros, jonka takia kulta on ollut mustaa; siitä nimi Ouro Preto. Parin tämän UNESCOn Maailmanperintökohteen kirkossa on kultapellillä ”tapisoidut” seinät. Erikoinen näyteikkuna H. Sternin myymälässä Manhattanin Viidennellä Avenuella on jäänyt Riston mieleen. Siellä myydään Gerais Minasin korukiviä.

Sekä Karhu että Risto ovat törmänneet Retretiä pyörittäneeseen Pekka Hyväriseen. Karhulla oli bisnestelijästä mukavat muistot, Ristolla ikävät. Hyvärinen oli pystyttänyt kesäksi Savonlinnan keskustaan erään talon kellariin taiteilijaprofessori Matti Saanion valokuvanäyttelyn. Kadulla oli sisäänheittokuvana Riston kookas fotostaatti pörröisestä, kuurapartaisesta Reidar Särestöniemestä. Se herätti kiinnostusta. Kuva oli signeeraamaton ja esillä luvatta. Hyvärinen suostui pitkin hampain poistamaan kuvan vasta kun maakunnan päälehti kiinnitti tekijänoikeusloukkaukseen huomiota.

Toinen yhteinen tuttavuus oli Helsingin taidemuseon johtaja Marja-Liisa Bell. Hänestä kokemukset olivat yhdensuuntaiset. Bell töräytti Karhun Viheltävästä helsinkiläisestä (Iso-Roobertinkatu), "ettei veistosta voi hyväksyä, sillä Weckströmin tuotanto ei edusta sitä korkeaa tasoa, jota julkiselta taideteokselta edellytetään".

Opetusministeriössä käydyssä valokuvamuseon ohjelmaa koskevassa neuvottelussa 1969 Bell säätiön edustajana päästätti: "Ensin meidän pitää tietää paljonko me saamme rahaa. Vasta sitten me voimme katsoa mitä me sillä teemme." - Rahaa on annettu, tekoset ovat näkemättä. Mutta eihän tässä ole vierähtänyt kuin puoli vuosisataa.

Yhteinen on kokemus järjestelmästä. "Oli aavisteltavissa kulttuuri-ilmaston muutos, joka johtaisi 1970-luvulla lähes sotilaallisen järjestelmälliseen halveksuntaan porvarillisia tunnusmerkkejä – kuten koruja – kohtaan", kirjoittaa Karhu muistelmissaan. "Samat on sanat valokuvauksesta", todistaa Risto.

Karhun kirjassa on muistelus, joka hyvin kuvaa yhäkin vallitsevaa taideskeluilmapiiriä. Jutellessaan kulttuuriministerin kanssa hänen iholleen tunki kuuluisa kuvanveistäjä ja sanoi: "Sinä olet yksi iso paska."

Ristoa varten on tarvittu brutaalimmat otteet. Kittilän valio Kalervo Palsa perusti rituaalisalamurhaliiton, ja kun apumies otti hatkat, löysi hän kohta tilalle toisen kirvesmiehen. Ja yhä edelleen valokuvauksen ensimmäisen akateemikon kulkukauppiaspoika hihhuloi netissä kuolemaa: "Exit Risto Lounema, Exit Risto Lounema."

Mitä tuli Morgamin kuvista? Ihan kelvollisia. Jos Risto ei väärin muista, niin niistä tehtiin monisivuinen esite ja painokset monella kielellä. Niiden avulla Kruunu-Koru lähti nousukiitoon.